Esi-isämme ja -äitimme pistivät loka-marraskuun vaihteessa bileet pystyyn, kun karja oli saatu sisätiloihin, jyvät olivat laarissa, juurekset maakuopassa ja syysteurastukset tehty. Vuoden suurin juhla oli kekri.
Ennen vuotta myös jaettiin kekrin mukaan: vanha satokausi päättyi ja uusi alkoi. Kekrinä sokka oli irti, silloin leikittiin, laulettiin, pyörittiin piiriä ja kerrottiin tarinoita. Kekriä juhlittiin aina mikkelinpäivästä pyhäinpäivään, eli syyskuun lopulta marraskuun alkuun. Kunnon juhlaputki siis.
Parin viikon kekriaikana eivät vallinneet tavanomaiset normit. Kekrin yönä ja sitä seuraavina öinä kummittelivat levottomien vainajien henget, joita peläten liikuttiin soihtujen valossa, poltettiin kekritulia ja luettiin loitsuja. Kekrinä nuoret pukeutuivat naamiaisasuihin. Kekripukilla oli yllään nurinpäin käännetty turkki ja tuohinamari. Turkkiin oli saatettu ripustaa erilaisia kapistuksia, ja sarvina pukilla oli lusikat, kapustat tai keritsimet. Kekrittäret puolestaan olivat päästä varpaisiin valkoisiin pukeutuneita, hunnutettuja naisia. Hmm… vaikka kekribileissä en koskaan ole ollutkaan, tuo esi-isien ja -äitien touhu kuulostaa ihan halloweenilta tai sitten Michael Jacksonin ”Thriller” -videolta.
Rannikon Puutarhan Kurpitsapuisto Salon Halikossa on vetänyt vuosittain yli 100 000 kävijää.
Jenkkiläisten viettämä halloween on naamiaisjuhla, jossa pakanallinen kekri ja kristillinen pyhimysoppi ovat sulautuneet yhteen. Tapa rantautui Amerikkaan irlantilaisten maahanmuuttajien mukana ja muotoutui siellä kurpitsakummitusjuhlaksi. Monissa maissa halloweenista on tullut lastenjuhla, jossa ”Trick or treat?” eli ”Karkki vai kepponen?” –kysymys kerryttää mukavasti namivarastoa. Mekin olemme saaneet kekrimme takaisin, tosin kierrätettynä amerikanherkkuna. Tämän huomaa, kun katselee kauppojen Halloween-tarjontaa.
Kekri oli yhteisöllinen tapahtuma, jolla oli riitin, rituaalin ja seremonian piirteitä. Kekriviikkoina satokauden päättymistä juhlittiin mässäillen ja uuden sadon antimia tulevan vuoden menestykselle uhraten. Elämänmeno muistutti nykyistä joulunalusaikaa: tupa siivottiin huolellisesti, ja emännät valmistivat hiki hatussa erityisiä teurastus- ja sadonkorjuuaikaan liittyviä herkkuja.
Kekripöydät notkuivat lammaspaistia, kotitekoisia makkaroita, juureksia, puuroja ja tuoretta leipää. Niitä tarjottiin niin omalle väelle, palkollisille, vieraille kuin vainajillekin. Kekrinä myös tiputeltiin viinat ja pantiin oluet.
Monet juhlatavat siirtyivät kekristä pikkuhiljaa jouluun. Kekripukista tuli joulupukki, olkien levittäminen lattialle, olkipukit ja himmelit, nuo hedelmällisyyden symbolit, koristivat jouluista kotia. Kekrinä ei hilluttu vaan käyttäydyttiin kauniisti rangaistusten uhalla. Kekrirauha tunnetaan nykyisin joulurauhana, jonka julistaa Suomen Turku.
Sadonkorjuujuhla on eri puolilla maailmaa muokkautunut lukuisiksi muunnoksiksi. Mutta kaikki kuitenkin pohjautuu uuden sadon tarjoamien kulinaaristen nautintojen, yhteisöllisen juhlinnan ja leikin sekä tuonpuoleisen ympärille. Ei siis mitään uutta auringon alla. Kaikki on kierrätettyä, hyvät bileetkin.
SAATAT PITÄÄ MYÖS NÄISTÄ POSTAUKSISTA
HIMAHELLAN TIINA 