Vaikka olenkin stadilainen, manserock on ollut tärkeä osa nuoruuttani. Juice, Eput, Pate ja Pauli soivat vuosina, jolloin maailma avautui musiikin kautta vähän isommaksi. Ehkä siksi Tampere tuntuu minusta tutulta kaupungilta, vaikken ole sieltä.
Ja ehkä juuri siksi sen ruoassakin on jotain vetoavaa.
Tampere maistuu vähän rosoiselta, lämpimältä ja siinä on pilke silmäkulmassa. Aivan kuten manserock korvamatona. Jos Manse kattaisi pöydän, siinä olisi rehtiä perinnettä, pubin pöhinää, ripaus katu-uskottavuutta ja lopuksi sokeriset munkkikahvit, jotta nuttura pysyy löysällä.
Tai kuten jo edesmennyt Pate Mustajärvi kiteytti: Lihaa ja perunaa.
Ei huono elämänohje.
MUSTAA EI OSTETA KILOISSA VAAN TARINOINA
Pirkanmaan ylpeys, mustamakkara, on paljon enemmän kuin torieväs.
Tampereella mustaa ei osteta grammoissa vaan rahalla, esimerkiksi viidellä eurolla. Menopaluu tarkoittaa kokonaista U:n muotoista pötköä.
Minua viehättää, että mustamakkara on samaan aikaan perinneruokaa ja rentoa katuruokaa. Puolukalla ja maidolla — tai hodarissa. Molemmat käyvät. Hyvin tamperelaista.
Perinne ei pysy elossa museoimalla vaan käyttämällä.
MUSTA TORILLE, WINGSIT ILTAAN
Tamperelainen ei elä pelkällä mustalla.
Siivillä on kaupungissa lähes myyttinen asema, eikä syyttä. Tampereen seudulla syödään lähes puolet koko maan kanansiivistä, vaikka asukkaita on vain murto-osa suomalaisista.
Siipitarinan juuria viedään Ilveksen jääkiekkoilijoihin. Myöhemmin NHL-tähdet Aleksander Barkov ja Patrik Laine ovat piipahtaneet Siipiweikoissa ja aiheuttaneet suorastaan siipibuumin.
Pidän ajatuksesta, että Tampereella voidaan väitellä sekä parhaasta mustasta että parhaasta siipikastikkeesta.
Musta kuuluu torille, wingsit iltaan.
Jos Costello Hautamäki tilaisi pubissa, valitsisiko hän siivet?
PÄRÄMÄTSI ON HYVÄ RIFFI
Pärämätsi on vähän kuin hyvä bassolinja manserockissa — ehkä huomaamaton, mutta ilman sitä jotain puuttuu.
Tataarien peremec muuttui Tampereella pärämätsiksi: rapeakuorinen lihapiiras, joka syödään tulikuumana.
Ja ikuinen kysymys kuuluu: Kuivana vai märkänä?
Kuivana sellaisenaan. Märkänä mausteiden kanssa.
Tästäkin voi syntyä lähes periaatekysymys.
Minusta jo tuo kuulostaa laulun nimeltä.
Pärämätsi on Tampereen street foodia ajalta ennen kuin katuruokaa kutsuttiin street foodiksi.
Lapsuutensa Tampereella viettänyt Hans Välimäki on kuvannut pärämätsiä hämmentäväksi ja uniikiksi katuruokaherkuksi. Minusta se on täydellinen sana.
KIKKA ON PYYNIKIN MUNKKI
Jos joku manseruoka olisi Kikka, se olisi Pyynikin munkki.
Lämmin, runsas, vähän överi — ja tyrmäävän hurmaava.
Pyynikin näkötornin legendaarisia munkkeja on paistettu vuodesta 1980. Ne tunnetaan koostaan, kardemummasta ja rapeasta sokeripinnasta. Resepti pysyy salaisuutena, kuten legendojen kuuluukin.
Moni käy näkötornilla maiseman vuoksi, mutta muistaa munkin.
Ja myönnän: tällaisissa paikoissa minulle matkailu ja ruoka kohtaavat. Kaupunkeja muistaa joskus yhden maun kautta.
Pyynikillä se maku on kardemummainen munkki.
Ja kuten kyltti sanoo:
Munkki päivässä pitää nutturan löysällä.
Siinä on melkein tamperelainen elämänfilosofia.
MILTÄ MANSEROCK MAISTUU?
Ehkä tältä:
Mustamakkara.
Wingsit.
Pärämätsi kuivana tai märkänä.
Pyynikin munkki.
Vähän rosoa.
Paljon sydäntä.
Ja sopivasti rentoutta.
Aivan kuten manserock.
VINKKI ARKEEN
Jos haluat maistaa Mansea kotona, rakenna oma manserock-menu: mustaa ja puolukkahilloa lounaaksi, wingsejä peli-iltaan, pärämätsi välipalaksi ja munkkikahvit iltapäivän ratoksi.
LUE MYÖS
HIMAHELLAN TIINA 
Jätä kommentti