Pidän pizzasta. Sen syöminen ei kuitenkaan vielä ole suomalaisen ruokaperinteen vaalimista, vaikka päälle laittaisi poroa ja kantarelleja.
Pizza kuuluu suomalaiseen ruoka-arkeen. Sillehän on jo melkein oma viikonpäivänsä eli pizza-perjantai. Kun Suomelle valittiin kansallisruokaa, pizza pääsi jopa kahdentoista finalistin joukkoon. Tosin nimellä pitsa – aivan kuin kirjoitusasu tekisi siitä suomalaisemman. Ruisleipä voitti, mutta ehdokkuus kertoo, kuinka vahvasti pizza kuuluu jo meidänkin ruoka-arkeemme.
Suomalainen perinneruoka on eri asia. Eron tunnistaminen on tärkeää, jos haluamme, että omasta ruokakulttuuristamme jää seuraaville sukupolville muutakin kuin muistikuva mummon tekemästä ruoasta, jonka nimeä kukaan ei enää muista.
Kotitalousopettajana ajattelen, että nuorella on oikeus oppia oman ruokakulttuurinsa perusteet. Miltä maistuu kaalilaatikko? Miten valmistetaan kalakeitto? Miksi puuroa kannattaa osata keittää? Samalla kun tutustumme muiden maiden keittiöihin, meidän pitää tuntea myös omamme. On hienoa osata tehdä sushia ja focacciaa. Yhtä hienoa on osata leipoa rieskaa.
Ruokaperintö säilyy tekemällä. Resepti voi olla tallessa kirjassa, mutta taito ei siirry kirjahyllystä käsiin itsestään. Jonkun pitää näyttää, miltä valmis taikina tuntuu, miten puuro hautuu ja milloin kala on kypsää. Ja jonkun pitää saada kokeilla, epäonnistuakin.
Perinneruoan ei silti tarvitse olla koskematon muistomerkki. En kaipaa keittiöön museovalvojaa tarkistamaan, onko kattilassa varmasti oikean vuosikymmenen kauha.
Ohjeita saa modernisoida. Pitkään hautuvan ohrapuuron voi tehdä monitoimikeittimessä. Laatikkoruoan voi valmistaa pienempänä annoksena yhden hengen talouteen. Kasvisten määrää voi lisätä ja suolaa vähentää. Arkea helpottava laite ei vie ruoalta sen historiaa.
Uudistamisessa olennaista on ymmärtää, mitä uudistaa. Mikä tekee ruoasta juuri sen ruoan? Ovatko sen ytimessä raaka-aine, valmistustapa, rakenne vai tuttu maku? Kaikkea ei tarvitse säilyttää ennallaan, mutta jos muuttaa kaiken, tekee jo toista ruokaa. Sekin saa olla hyvää. Sille voi vain antaa oman nimen.
Suomalainen ruokakulttuuri ei ole syntynyt tyhjiössä. Vaikutteita on tullut joka ilmansuunnasta ja tulee vastakin. Siksi perinteiden vaalimisen ei tarvitse tarkoittaa ovien sulkemista tai muiden ruokien väheksymistä. Minun ruokapöytääni mahtuvat sekä pasta että perunapuuro. Jälkimmäisen ei pitäisi joutua perustelemaan olemassaoloaan sillä, että siitä saisi näyttävän kuvan someen.
Monessa tutussa ruoassa on myös paljon sellaista, mitä nyt tavoittelemme: edullisia raaka-aineita, sesongin hyödyntämistä ja tähteiden käyttämistä. Eilinen puuro paistetaan pannulla, kuivahtanut leipä saa uuden elämän. Kaikkea arkijärkeä ei tarvitse keksiä uudelleen englanninkielisellä nimellä.
Perinneruokien säilyminen ei lopulta ratkea juhlapuheissa. Se ratkeaa siinä, mitä laitamme kattilaan tavallisena tiistaina. Keitämmekö joskus hernekeiton? Leivommeko yhdessä pullaa? Kirjoitammeko läheisen luotto-ohjeen muistiin silloin, kun häneltä voi vielä kysyä, mitä ”sopivasti jauhoja” tarkoittaa?
En vaadi ketään syömään joka päivä perinneruokaa. Toivon, että osaamme valmistaa sitä, tunnistamme sen ja pidämme sitä tarjoamisen arvoisena.
Pizzan puolesta en ole huolissani. Sille löytyy kyllä tekijöitä. Mutta kuka opettaa seuraavalle sukupolvelle perunapuuron?
Vastaa