HIMAHELLAN TIINA

Ruokamaailmassa keksitään jatkuvasti uudelleen asioita, jotka joku toinen on jo keksinyt. Useimmiten aivan vilpittömästi. Ruoan historia on kuitenkin lainaamista, vaihtamista ja soveltamista.

Joku vaihtaa pastalajin, lisää kastikkeeseen chiliä, paistaa fetan kokonaisena palana tai antaa tutulle kanavuoalle tarttuvan nimen. Hetken kuluttua somessa puhutaan uudesta hittiruoasta ja sen keksijästä.

Mutta kuinka uusi resepti lopulta on?

Jenni Häyrisen uunifetapasta on tästä erinomainen esimerkki. Häyrinen teki ruoasta suomalaisen ja myöhemmin kansainvälisen ilmiön. Hän antoi sille loistavan nimen, loi helposti toistettavan ohjeen ja sai ihmiset yhdistämään uunivuoassa fetaa ja tomaatteja lähes yhtä aikaa ympäri Suomea.

Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen ihminen, joka yhdisti uunissa paahdetun fetan, tomaatit ja pastan. Uusiseelantilainen Dish-lehti oli julkaissut Claire Aldousin samantapaisen ohjeen jo maaliskuussa 2018.

Vähentääkö se uunifetapastan arvoa? Ei minusta.Ruoan keksiminen ja ruokailmiön luominen ovat kaksi eri asiaa.

Kuka omistaa broilerin, smetanan ja suolakurkun?

Samaa voi kysyä Igorin kanasta. Peggy Thomas teki ruoasta tunnetun Pieni punainen keittiö -blogissaan, mutta smetanassa haudutettua kanaa, paprikaa ja suolakurkkua muistuttavia ruokia on tehty itäeurooppalaisissa keittiöissä pitkään.

Igorin kana ei syntynyt tyhjästä. Sen lähisukulainen, Valion Slaavilainen kanapata, tunnettiin Suomessa jo 1980-luvulla. Peggy Thomas teki reseptiperheestä oman, täyteläisemmän versionsa ja loi sille nimen, tarinan ja valtavan suosion.

Reseptin erityisyys voi olla nimessä, mittasuhteissa, valmistustavassa ja siinä tarinassa, jonka kautta ihmiset löytävät ruoan. Se ei silti tarkoita, että kaikki ruoan osat olisivat syntyneet juuri kyseisessä keittiössä.

Sama pätee avokadopastaan. Hanna ja Alexander Gullichsen eivät ensimmäisinä maailmassa laittaneet avokadoa pastaan. Heidän reseptinsä osui kuitenkin Suomessa täydelliseen hetkeen. Siitä tuli ruoka, jota jonotettiin kaupoissa, kuvattiin sosiaaliseen mediaan ja tarjottiin vieraille.

Avokadopastakaan ei ilmestynyt maailmaan tyhjästä. Kanadalaisessa Oh She Glows -blogissa julkaistiin jo vuonna 2011 avokadosta, sitruunasta, valkosipulista ja basilikasta valmistettu kermainen pastakastike. Epicuriousin arkistossa oli avokadopestoa pastalle jo vuonna 2004 – ja sen seuraksi ehdotettiin jopa fetaa. Gullichsenit eivät siis ensimmäisinä yhdistäneet avokadoa ja pastaa. He loivat kuitenkin oman, pecorinolla, parmesaanilla, chilillä ja tuoreilla yrteillä maustetun versionsa sekä tarinan, nimen ja ilmiön, joka sai suomalaiset tyhjentämään avokadohyllyt.

Martha Stewart teki one pot pastasta maailmanlaajuisen hitin, vaikka pastaa oli kypsennetty kastikkeessa yhdessä astiassa kauan ennen vuotta 2013. Ohje ilmestyi alun perin Martha Stewart Living -lehden kesäkuun 2013 numerossa. Sen kerrotaan saaneen inspiraationsa Pugliassa nähdystä tavasta kypsentää pasta ja kastike samassa pannussa. 

Harri Syrjäsen One Pot oli vuoden 2024 myydyin painettu tietokirja Suomessa. Muutamassa kuukaudessa sitä myytiin 14 600 kappaletta, ja seuraavaan kesään mennessä kokonaismyynti oli lähestynyt 20 000:ta. 

Saiturin lehtipihvin valmistustapa ei ollut uusi: jauhelihaa oli kaulittu ohuiksi pihveiksi jo aiemmin nimillä köyhän miehen lehtipihvi ja budjettilehtipihvi. Sen sijaan tarttuvan nimen Saiturin lehtipihvi keksi Tinskun keittiö -blogia pitävän Tiina Varjuksen mies. Tiina julkaisi ohjeen blogissaan vuonna 2016, minkä jälkeen nimi alkoi levitä somessa. Tässäkin tapauksessa uusi asia ei ollut itse resepti vaan nimi, joka teki vanhasta ideasta muistettavan.

Gigi Hadid -pasta ei ole Gigi Hadidin keksimä ruoka, vaan uusi nimi vanhalle pasta alla vodkalle. Gigi Hadid on yhdysvaltalainen huippumalli ja muotialan vaikuttaja. 

Tomaattia, kermaa ja vodkaa yhdistävä kastike tunnettiin italialais-amerikkalaisissa ravintoloissa jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Hadid valmisti oman tulisen versionsa Instagramissa keväällä 2020 – tuolloin ilman vodkaa – ja sai reseptin leviämään TikTokissa. Hän ei siis keksinyt pastaa, mutta teki siitä uuden sukupolven ruokailmiön.

Jennifer Aniston -salaatti ei ole edes julkkiksen tunnetuksi tekemä vanha resepti, vaan internetin rakentama tarina. Bulguria, kikherneitä, fetaa ja pistaaseja sisältävän salaatin väitettiin olleen Anistonin jokapäiväinen lounas Frendien kuvauksissa. Aniston itse kiisti väitteen: todellinen kuvaussalaatti oli muunneltu Cobb-salaatti. Anistonin mukaan kuvauspaikalla syöty versio sisälsi muun muassa salaattia, broileria, kikherneitä, pekonia, tomaattia ja juustoa. 

Silti väärällä nimellä levinnyt resepti jatkaa elämäänsä – hyvä esimerkki siitä, kuinka somessa tarina voi olla reseptiä tärkeämpi.

Kun resepti saa uuden nimen ja tunnetut kasvot, sen historia alkaa somessa helposti alusta.

Ruokaohjeen ideaa ei voi omistaa

Reseptin taustalla oleva idea, raaka-aineyhdistelmä tai valmistusmenetelmä ei yleensä saa tekijänoikeussuojaa. Tekijänoikeus suojaa itsenäistä ja omaperäistä ilmaisua, ei tietoa tai ideaa. Ruokaohjeen voi siis valmistaa, sitä voi muunnella ja samanlaisen ohjeen voi kirjoittaa omin sanoin. 

Aivan mitä tahansa ei silti saa kopioida.

Reseptiin liittyvä persoonallinen tarina, pitkä johdanto tai omaperäisesti kirjoitettu valmistusohje voi ylittää teoskynnyksen. Myös ruokakuva on suojattu, eikä toisen kuvaa saa napata oman jutun kuvitukseksi. Laajoihin reseptikokoelmiin voi lisäksi liittyä luettelo- tai tietokantasuojaa. 

Käytännössä ero on melko selvä. Toisen reseptin voi valmistaa ja sen pohjalta voi kehittää oman version. Toisen tekstiä, kuvaa tai kokonaista reseptikokoelmaa ei pidä kopioida ja julkaista omanaan.

Laki ja hyvä tapa eivät myöskään ole aivan sama asia.

Lähteen mainitseminen ei ole tappio

Ruokatoimittajana pidän kummallisena ajatusta, että inspiraation lähteen kertominen vähentäisi reseptin kiinnostavuutta. Minusta käy päinvastoin. Resepti muuttuu kiinnostavammaksi, kun tiedämme, mistä se on tullut, kuka sitä on muokannut ja miksi juuri tämä versio levisi.

Voimme sanoa, että Jenni Häyrinen loi uunifetapastailmiön, vaikka feta-tomaattipastaa tehtiin aikaisemmin. Voimme antaa Peggy Thomasille kunnian Igorin kanan suomalaisesta hittiversiosta väittämättä, että smetanainen kanapata syntyi tyhjästä vuonna 2014.

Voimme myös kertoa, että resepti perustuu vanhaan lehtiohjeeseen, sukulaiselta saatuun muistiinpanoon tai ulkomaisessa blogissa nähtyyn ideaan. Se ei tee tekijästä huijaria. Se tekee hänestä rehellisen.

Harva ruoka syntyy tyhjästä

Ruoan historia on lainaamista, vaihtamista ja soveltamista. Tomaatit kulkeutuivat mantereelta toiselle. Curryt muuttuivat matkalla Britanniasta Japaniin. Pizza sai uusia täytteitä jokaisessa maassa, johon se saapui. Kotikeittiöissä voita vaihdettiin margariiniin, kerma smetanaan ja tuoreet raaka-aineet säilykkeisiin sen mukaan, mitä oli saatavilla.

Reseptit ovat aina kulkeneet ihmiseltä toiselle. Ennen niitä kopioitiin käsin vihkoihin ja leikattiin naistenlehdistä. Nyt ne kopioidaan, tallennetaan ja kuvataan sosiaaliseen mediaan.

Uutta ei aina ole itse ruoka. Uutta voi olla ajoitus, nimi, kuva, tekotapa tai se, että joku osaa kertoa tutusta asiasta tavalla, joka saa miljoona ihmistä tarttumaan kauhaan.

Ehkä meidän pitäisi siksi kysyä harvemmin, kuka ruoan keksi ensimmäisenä. Kiinnostavampi kysymys on: kuka teki siitä ilmiön – ja muistiko hän kertoa, mistä sai ideansa?