HIMAHELLAN TIINA

Kesästä puhutaan usein kuin projektista. Mitä aiot tehdä? Minne matkustat? Missä vietät juhannuksen? Mitkä festarit, markkinat ja kesäteatterit kuuluvat kesään?
Minä vastaan nykyisin hieman ympäripyöreästi.
Katsotaan.
Sää vaikuttaa. Fiilis vaikuttaa. Joskus lähdetään päiväretkelle, joskus ei. Illaksi on kuitenkin mukava palata omaan sänkyyn.

Ehkä tämä liittyy elämäntilanteeseen.
Kun ei ole enää pieniä lapsia eikä vielä lapsenlapsia, kesät muuttuvat. Ei tarvitse suunnitella Linnanmäkeä, Särkänniemeä tai Korkeasaarta. Ei tarvitse miettiä, miten viihdyttää lapsia koko kesäloman ajan. Voi lähteä johonkin vain siksi, että itseä huvittaa. Tai olla lähtemättä.
Silti kesäni eivät ole millään tavalla passiivisia. Päinvastoin.

Tapaan ystäviäni erilaisen lähimatkailun merkeissä. Yhden kanssa koluamme kirpputoreja. Toisen kanssa lähdemme kesäteatteriin. Kolmannen kanssa istumme jäätelöllä Kaivopuiston rannassa ja parannamme maailmaa. Jonkun kanssa päädymme taidenäyttelyyn, toisen kanssa kahvilaan tai päiväretkelle.
Usein suunnitelma on juuri niin tarkka kuin tekstiviesti:
“Lähdetäänkö?”

Olen huomannut, että parhaat kesämuistot syntyvät harvoin kuukausia etukäteen tehdyistä suunnitelmista. Ne syntyvät siitä, että huomaa tienvarressa kiinnostavan kyltin, pysähtyy kahville paikkaan, josta ei ollut koskaan kuullutkaan, tai päätyy näyttelyyn, jota ei ollut alun perin tarkoitus nähdä.
Kutsun tätä höpsismiksi.
Se on matkailua ilman suorittamista. Uteliaisuutta ilman tarkkaa suunnitelmaa. Vapautta muuttaa mieltään kesken päivän.
Korona muutti myös omaa ajatteluani. Ennen minulla piti lähes aina olla lentoliput jonnekin. Uusi matka odotti jo ennen kuin edellinen oli päättynyt. Lentokentät, hotellit ja kaupunkilomat kuuluivat elämään lähes itsestäänselvyyksinä.

Koronavuodet opettivat katsomaan kotimaata uudella tavalla.
Huomasin, kuinka paljon kiinnostavia paikkoja, tarinoita, museoita, ravintoloita ja maisemia löytyy muutaman tunnin ajomatkan päästä. Yhtäkkiä ei tuntunutkaan välttämättömältä lähteä ulkomaille joka kerta, kun kalenteriin ilmestyi muutama vapaa päivä.
Nykyään haluan viettää erityisesti kesälomakuukaudet Suomessa. Talvella voi hyvin matkustaa etelän aurinkoon, mutta kesällä en keksi montakaan paikkaa, jossa olisi kauniimpaa kuin suomalainen järvimaisema, saaristo tai kesäinen kaupunki.

Yli kolmekymmentä vuotta olen viettänyt juhannuksen Helsingissä. Moni pitää sitä erikoisena. Minusta juhannusstadissa on yksi Suomen hienoimmista kesäkokemuksista.
Kaupunki hiljenee. Liikenne katoaa. Kadut, puistot ja rannat näyttävät erilaisilta kuin muulloin. Tunnelmassa on jotain samaan aikaan rauhallista ja hieman epätodellista.
Parasta on kuitenkin se, että olen kotona.
Ei tarvitse pakata autoa ääriään myöten. Ei tarvitse jonottaa mökkiteillä. Ei tarvitse huolehtia siitä, sataako vai paistaako.
Koska olen kotona, säällä ei oikeastaan ole väliä.
Vaikka sataisi koko juhannuksen. Vaikka tulisi räntää. Vaikka sataisi lunta.
Jääkaapissa on uusia perunoita, ehkä pala kalaa, jotain hyvää juotavaa ja oma sohva muutaman metrin päässä.

Aika moni kesän stressi syntyy siitä, että yritämme tehdä kesästä täydellisen. Kerätä mahdollisimman monta elämystä mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Minä olen alkanut ajatella päinvastoin.
Kesä ei ole projekti.
Se on vuodenaika.
Ja ehkä juuri siksi siitä kannattaa nauttia silloin, kun suunnitelmana on vain katsoa aamulla ikkunasta ulos ja päättää sen jälkeen, mitä päivä tuo tullessaan. Se on tähän asti ollut yksi elämäni parhaista kesäresepteistä.