HIMAHELLAN TIINA

Aloituskuva tehty tekoälyavusteisesti

Kun aloin tehdä juttusarjaa eri vuosikymmenten ruokatrendeistä, huomasin yhden asian ylitse muiden: kyse ei ole vain siitä, mitä syötiin. Vielä kiinnostavampaa on se, kuinka nopeasti uudet ideat löysivät tiensä suomalaisiin keittiöihin.

1950-luvulla uusi ruokailmiö saattoi kiertää maailmaa yli kymmenen vuotta ennen kuin se päätyi suomalaiseen kotiin. Vaikutteet tulivat keittokirjoista, naistenlehdistä ja harvojen ulkomaanmatkailijoiden mukana. Jos joku oli maistanut Italiassa pizzaa tai Sveitsissä fonduea, siitä kerrottiin tuttaville vielä pitkään matkan jälkeen.

1970- ja 1980-luvuilla vauhti kiihtyi. Pakettimatkat veivät suomalaisia Välimerelle, televisio esitteli uusia reseptejä ja ruokalehdet toivat kansainväliset maut kotikeittiöihin. Pasta, katkaravut, fondue ja myöhemmin texmex löysivät paikkansa suomalaisessa ruokapöydässä.

1990-luvulla maailma tuntui kutistuvan. Kauppojen valikoimat laajenivat, EU-jäsenyys toi uusia tuotteita ja televisiokokit innostivat kokeilemaan kaikkea mahdollista pestosta aurinkokuivattuihin tomaatteihin. Ruokatrendit saapuivat Suomeen enää muutaman vuoden viiveellä.

Nyt elämme aivan toisenlaisessa maailmassa. TikTokissa tai Instagramissa julkaistu resepti voi olla seuraavana viikonloppuna suomalaisten ruokapöydissä. Trendi ei enää matkusta maasta toiseen – se leviää yhdellä videolla.

Silti yksi asia ei ole muuttunut. Suomalainen kotikokki on aina ollut käytännöllinen. Trendi jää elämään vain, jos se toimii arjessa. Siksi pizza, pasta, tortillat ja sushi ovat jääneet pysyviksi osiksi ruokakulttuuriamme. Sen sijaan moni näyttävä someilmiö unohtuu yhtä nopeasti kuin syntyikin.

Ehkä juuri siinä piilee suomalaisen ruokakulttuurin vahvuus. Me innostumme uutuuksista, mutta emme ota niitä käyttöön vain siksi, että ne ovat muodissa. Lopulta ruokapöytään jäävät ne reseptit, jotka maistuvat hyvältä, ovat järkeviä valmistaa ja joihin tekee mieli palata vielä vuosienkin päästä.