Aloitin ruokatoimittamisen vuonna 1985 Me Naiset -lehden avustajana. Vuodesta 1991 alkaen työskentelin lehden vakituisena ruokatoimittajana. Siitä lähtien olen saanut katsella ruokamaailmaa melkoiselta näköalapaikalta – välillä eturivistä, välillä keittiön ovenraosta ja joskus myös tiskivuoren takaa.
Näiden vuosikymmenten aikana olen nähnyt trendin jos toisenkin tulevan ja menevän. Osa on jäänyt pysyvästi osaksi arkea, osa kadonnut ennen kuin ehdin opetella kirjoittamaan sen nimen oikein.
Välillä ruokamaailmaa seuratessa on tuntunut siltä, että pyörä keksitään uudelleen muutaman vuoden välein. Ensin jokin ruoka unohdetaan, sitten se kaivetaan naftaliinista, annetaan sille uusi nimi ja esitellään uutuutena. Tavallinen puuro muuttuu trendikkääksi kulhoruoaksi, voileipä open sandwichiksi ja tähteiden hyödyntäminen hävikkikokkaukseksi. Hyviä asioita kaikki, mutta eivät aivan eilen keksittyjä.
Ehkä juuri siksi ruoan historia kiinnostaa minua niin paljon.
Ruoka ei ole koskaan vain ruokaa. Reseptit kertovat ajasta, elintasosta, arvoista ja ihanteista. Ne paljastavat, mitä oli saatavilla, mitä pidettiin hienona ja millä vieraat haluttiin vakuuttaa. Joskus siihen riitti täytekakku, joskus katkarapucocktail, joskus taas pöydän kokoinen grazing table, josta kukaan ei uskalla ottaa ensimmäistä suupalaa ennen kuin kuvat on otettu.
Olen kirjoittanut 2018 Otavalle Klassikkoruokia-keittokirjan, koska klassikkoreseptit ovat minusta paljon enemmän kuin valmistusohjeita. Niiden tarinat kertovat ajasta. Kun tietää, missä ja miksi ruoka on syntynyt, resepti saa aivan toisenlaisen merkityksen. Silloin se ei ole vain kastike, kakku tai laatikkoruoka, vaan pieni pala historiaa.
Ruokakulttuuri on osa omaa kulttuuriamme siinä missä kirjallisuus, musiikki ja muotoilu. Ehkä jopa arkisempi ja rehellisempi osa. Kirjahylly voi antaa ihmisestä sivistyneen vaikutelman, mutta jääkaappi kertoo usein totuuden.
Vanha sanonta kuuluu: kerro minulle, mitä syöt, niin minä kerron, millainen olet. Huomasin tämän käytännössä, kun haastattelin ihmisiä Glorian 10 parasta ruokaa -sarjaan vuosina 2003–2013. Ihmiset paljastavat huomaamattaan itsestään yllättävän paljon puhuessaan lempiruoistaan ja parhaista resepteistään. Yksi kertoo lapsuudestaan, toinen perheestään, kolmas matkoistaan ja neljäs siitä, mitä hän oikeasti arvostaa – vaikka kuvittelee puhuvansa vain lihapullista tai omenapiirakasta.
Mitä syömme, miten tarjoamme ja millaisia ruokia muistamme lapsuudesta, kertoo siitä, keitä olemme ja mistä tulemme. Siksi palaan mielelläni vanhoihin keittokirjoihin, lehtien reseptiarkistoihin ja eri vuosikymmenten vieraspöytiin.
En vain nostalgian vuoksi, vaikka myönnän, että tillilihalla ja voileipäkakulla on minuun edelleen kummallinen vaikutus. Palaan niihin myös ymmärtääkseni paremmin tätä päivää. Kun tuntee ruoan historian, huomaa melko nopeasti, mikä todella on uutta – ja mikä on vain vanha tuttu, jolle on vain stailattu trendikäs meikki tai viimeistä muotia oleva vaatetus.
Himahellan Tiina -sivustolla on parhaillaan käynnissä vieraspöytien historiaa käsittelevä sarja. Matka alkaa 1950-luvun seitsemän sortin kahvipöydästä ja kulkee aina 2020-luvun etäillanistujaisiin asti. Sarjaa tehdessäni olen jälleen huomannut, kuinka tarkasti ruokapöytä kertoo omasta ajastaan.
HIMAHELLAN TIINA 
Jätä kommentti